Jari Hanska
Tuoreen eläkeuudistuksen vaikutukset julkiseen talouteen saavutetaan vasta, kun tämän tekstin kirjoittaja ja kaikki hänen tuntemansa ihmiset kasvavat horsmaa, arvioi politiikan toimittaja Jari Hanska.
Monella leuka loksahti torstai-iltapäivällä Finlandia-talolla pidetyssä eläkealan suurtapahtumassa eli Työeläkepäivillä. Istuin eturivissä tilaisuuden juontajana, kun valtiovarainministeriön finanssineuvos Jukka Mattila esitteli laskelmaa tuoreen eläkeuudistuksen vaikutuksista.
Laskelman mukaan hallituksen eläkeuudistukselle asettama tavoite vahvistaa julkista taloutta pitkällä aikavälillä 0,4 prosenttiyksiköllä toteutuu vasta kaukana tulevaisuudessa.
Mattila täräytti pöytään, että ”2140-luvun tienoilla ollaan maalissa”.
Vain päivää aikaisemmin sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) ehti iloita Helsingin Sanomien haastattelussa, että eläkeuudistus vahvistaa julkista taloutta jopa 0,8 prosenttiyksiköllä.
Tuolle tasolle oltaisiin pääsemässä VM:n esittämän laskelman perusteella vasta lähestyttäessä 2400-lukua.
Luit oikein. Vuosiluvussa ei ole lyöntivirhettä. Uudistus alkaa tuntua vasta vuosisatojen kuluessa.
Mattila piti alustuksessaan eläkeuudistusta kaikesta huolimatta positiivisena askeleena.
Näin eläkeuudistus vaikuttaa julkiseen talouteen valtiovarainministeriön tekemän laskelman mukaan. Keltainen pystyviiva on kohta, johon Eläketurvakeskuksen PTS-laskelmat päättyvät. Sininen pystyviiva puolestaan osoittaa, milloin hallituksen tavoite julkisen talouden vahvistamiselle 0,4 prosenttiyksiköllä tavoitetaan.
Tieto uudistuksen vaikutusten aikajänteestä herätti Finlandia-talolla hämmästelyä.
Eläketurvakeskus laatii säännöllisesti niin sanottuja PTS-laskelmia. Kyseessä on ennustelaskelma, jolla katsotaan, mihin suuntaan eläkejärjestelmän rahoitus ja vakaus pitkälle tulevaisuuteen kehittyvät. Nuo laskelmat päättyvät 2080-lukuun.
VM:n virkamiehen esittelemän laskelman perusteella 2080-luvulle tultaessa nyt tehty eläkeuudistus ei ehdi vahvistaa julkisen talouden tilaa juuri lainkaan. Vaikutukset syntyvät niin sanotusti hyvin takapainotteisesti.
Tähän on kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että eläkeuudistuksessa päätettiin kasvattaa hieman eläkkeiden rahastointia. Se johtaa lähivuosikymmeninä julkisen talouden kannalta negatiiviseen vaikutukseen, vaikka pitkällä aikavälillä suurempi rahastointi tuottaa enemmän eläkevaroja.
Toinen syy on se, että eläkejärjestelmässä rahastointia koskevat muutokset tulevat pitkällä viiveellä. Korkoa korolle -ilmiö saa kunnolla vauhtia vasta etäisessä tulevaisuudessa.
Hyvin pitkälle aikavälille suuntaavaa arviota tuleekin tarkastella tietynlaisena painelaskelmana, josta ilmenee, mihin suuntaan uudistukset talouden tilaa työntävät.
Toinen huoli, joka itsellä heräsi alan asiantuntijoita kuunnellessa ja jututtaessa, koski eläkemaksujen tasoon liittyviä riskejä. ETK:n toimitusjohtaja Mikko Kautto katsoi, että nykyinen 24,4 prosentin työeläkemaksu alkaa olla kipurajoilla. Se tarkoittaa, että maksua ei voi juuri korottaa.
Työeläkemaksua voi osin verrata veroihin, sillä se peritään työnantajien ja työntekijöiden pussista. Korkeampi eläkemaksu tarkoittaa, että verotusvaraa muihin hyvinvointiyhteiskunnan palveluihin ja tarpeisiin, kuten koulutukseen tai vauhdilla kasvaviin sote- ja puolustusmenoihin, jää entistä vähemmän.
Korkea eläkemaksu kasvattaa myös kynnystä työllistää väkeä.
Tämän dynamiikan vuoksi eläkemaksujen nousupaineita on haluttu padota. Eläkemaksu lukittiin vuoteen 2030 asti nykyiselle tasolle. Sen jälkeen maksu voi jopa nousta ilman uusia ratkaisuja.
Ei ollut ihme, että kommenttipuheenvuoron käyttänyt talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja, Helsingin yliopiston professori Niku Määttänen totesi heti alkuun, että eläkeuudistus ”ei riitä”. Hän suositteli uuden eläkeuudistuksen valmistelun aloittamista. Uudistus oli hänen näkökulmastaan pettymys.
Perusteluna oli edellä kuvattu ongelma, joka eläkemaksuista syntyy julkiselle taloudelle. Määttänen ehdotti, että eläkejärjestelmästä pitäisi korjata ”rönsyjä”, kuten leskeneläkkeitä, tutkinnoista syntyviä eläkekertymiä ja työttömyysjaksoista kertyviä eläkkeitä.
Eläkeuudistuksessa mahdollistetaan eläkeyhtiöille suurempi riskinotto sijoitustoiminnassa. Se tuo mahdollisesti parempia tuottoja. Näin eläkejärjestelmän rahoitus paranee ja samalla julkiseen talouteen saadaan positiivisia vaikutuksia.
Kääntöpuolella on kuitenkin riskien kasvaminen. Eläkeuudistuksessa ei luotu mitään mekanismia, joka paikkaisi tätä ongelmaa. Inflaatiovakautin, joka leikkaa eläkekorotuksia, toimii vain varsin poikkeuksellisissa tilanteissa, joissa inflaatio laukkaa palkkojen nousua kovemmin kahtena peräkkäisenä vuotena.
ETK:n kehityspäällikkö Heikki Tikanmäki huomauttikin omassa puheenvuorossaan, että eläkemaksujen tasoa ei saada uudistuksen myötä vakautettua pitkällä aikavälillä. Itseasiassa sijoitusriskin kasvattaminen aiheuttaa suuremman riskin eläkemaksujen heilahduksille.
Maksutason vakauttaminen oli kuitenkin toinen pääministeri Petteri Orpon (kok) hallituksen asettama tavoite eläkeuudistukselle.
Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) totesikin työmarkkinajärjestöjen saatua eläkeuudistuksesta neuvottelutuloksen kasaan, että siinä ei saavutettu kaikkia tavoitteita, sillä edellä mainittujen riskien varalle ei luotu toimivaa vakautinta.
Kun hallituksen tavoite eläkemaksujen tason vakauttamisesta epäonnistui ja lisäksi julkisen talouden ”merkittävä” vahvistuminen tapahtuu vasta jossain satojen vuosien päässä, on hyvin todennäköistä, että paineet seuraavalle uudistukselle alkavat kasautua ennen kuin tuore uudistus on edes astunut voimaan.
Orpon hallitus ja työmarkkinajärjestöt eivät voi ottaa uudistuksesta sulkaa hattuunsa. Sen sijaan kevään 2027 eduskuntavaalien jälkeen aloittavan hallituksen kannattaisi toimia vastuullisesti ja kirjata tavoitteeksi eläkejärjestelmän ongelmien korjaaminen.
Muuten vaarana on, että riskien lauetessa Suomessa joudutaan tekemään kiireessä radikaaleja muutoksia.
